"Kevät toi, kevät toi muurarin. Kevät toi, kevät toi maalarin. Kevät toi, kevät toi rakennukselle haslankarin ja rannoille hampparin."

Kevään kouluhaut korkeakoulujen osalta alkaa muutamien päivien päästä. Tuhannet nuoret pohtivat mahdollista tulevaa ammattiaan ja sitä mihin alalle kannattaisi kouluttautua. Toisille unelma ammatti on ollut selkeä jo lapsesta lähtien, kun toiset eivät vielä kolmekymppisinäkään tiedä mitä elämältään haluaa. Ja eivät kyllä kaikki vanhemmatkaan. Toisille aloille on lähes mahdoton päästä yhdellä yrittämällä, toisille aloille pääsee hyvinkin helposti ja jotkut alat ovat kuolleita jo ennen kuin ehdit valmistua. Kuten työkkärin tätikin sanoi; ei tässä elämässä pärjää enään yhdellä ammatilla.

Monet hakijoista ovat nuoria, juuri ja juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneitä, joilta odotetaan jo suurta päätöstä siitä mikä olisi heidän elämänsä ammatti. Hetki sitten kohtelimme heitä kuin lapsia ja nyt he ovat valtavan päätöksen edessä. Kuka nuori oikeasti tietää yläasteelta tai lukiosta päästyään että mitä tekee eläke ikäänsä asti? Tuskin kukaan, mutta pointti on se että ovatko he valmiita opiskelemaan monta vuotta yhteen ammattiin ja valmistuessaan toteavat että perkule, oisimpa sittenkin valinnut toisin. Toisaalta taas jotkut ovat hyvinkin tyytyväisiä uravalintaansa. Helppoa elämä olisi jos jo nuorena tietäisi mitä haluaa elämältä.

Noiden tuhansien epätoivoisesti omaa ammattia etsivien nuorien joukosta löytää myös minut. Lukiosta valmistumisestani on kolme vuotta, enkä vieläkään tiedä mihin ammattiin haluaisin. Työkkärin täti kovasti kannusti miettimään sekä makustelemaan eri ammatteja. Listasin kiinnostuksen kohteeni, mitä haluaisin tulevalta työltä tai mitä vaatimuksia asetan tulevalle ammatilleni. Nyt tiedän mitä ammatiltani haluan, en vain tiedä mikä se ammatti olisi. Psykologiasta olen haaveillut lukiosta lähtien, mutta todellisuuden iskiessä päin kasvoja, tajusin että en tule koskaan pääsemään oppilaitokseen sisään. Jotain muuta olisi keksittävä. Haluaisin jo kovasti opiskelemaan, kerran olin jo varma tulevaisuuden ammatistani, mutta innostus laantui nopeasti kun kahtien pääsykokeiden jälkeen sain hylkääviä vastauksia. Välillä kiroan etten suoraan yläasteen jälkeen lähtenyt ammattikouluun, koska lukiosta ei loppujen lopuksi ollut mitään hyötyä; sanonkin aina että oikeastaan lukioon mennessä pitäisi tietää mihin ammattiin pyrkii, jotta osaisi painottaa oikeita aineita. Abi vuoden syksyllä on ihan turha herätä siihen että oisin sittenkin tarvinnut pitkänmatematiikan lääkikseen.

Minulla on hyvä ainakin se että tiedän tarkalleen mitä en halua; en koskaan voisi olla lähihoitaja tai muu joka hoitaa ihmisiä fyysisesti. En voisi olla fysioterapeutti joka naksauttelee ihmisten selkiä, saan nykyään hepulin siitäkin jos joku naksauttaa sormensa. En halua työskennellä lasten kanssa, sillä en ole erityisen lapsi rakas, inhoan katsella muiden kurittomia hemmoteltuja pullamössö kakaroita. Joten karsi siitä nyt sitten ammatti.

Nykyään on niin monia eri suuntauksia ja polkuja työelämään; ammattikoulu, ammattikorkea, yliopisto, aikuiskoulutus, oppisopimus, avoin yliopisto, yo pohjainen ammattikoulu... Pitäisi vain löytää se oma polkunsa. Jossain kirjoituksessani aikaa sitten mainitsin että minulla on sukuni puolelta paine opiskella korkealle ja hankkia maisteritutkintoja lähes kaksinkappalein, mutta siitä kirjoituksesta poiketen olen viisastunut; sillä mitä helvetin väliä sillä on että millanen suku minulla on? Ja itselleni se riittää että on edes ammatti ja se miten olen siihen ammattiin päätynyt on aivan helvetin se ja sama. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta eikö elämässä tavoitella omaa onnea eikä sitä että vanhemmat ovat ylpeitä? Anteeksi äiti.

Kaikesta huolimatta, toivon että muutamien päivien aikana kokisin jonkun valaistumisen ammatin suhteen ja toivoisin samaa myös kaikille muillekkin jotka samassa tilanteessa kanssani ovat. Kuten jo mainitsin, ei elämässä pärjää yhdellä ammatilla tänäpäivänä, joten tarviiko sitä valintaa niin stressatakkaan? Eikö riittäisi että hakee ammattiin joka sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta, vaikka se ei loppuelämän ammatilta tunnukkaan. Jokaisessa ammatissa on kuitenkin omia salaisia sivupolkujaan jotka selviää ja erilaisia mahdollisuuksia tulee aivan varmasti elämän aikana vastaan. Esimerkkinä käytän tätiäni joka opiskeli aikoinaan vaateompelijaksi, mutta löysi sitä kautta alan jota ei edes nuorena tiennyt olevan olemassa ja hänen sanojensa mukaan hän on tällähetkellä elämänsä ammatissa. Elämä siis johdattelee, jos vain sen antaa johdattaa. Voi miten syvällistä.

Mutta pointtini on että ei kannata stressata, ainakaan liikaa. Kolmen vuoden välivuosi ei ole minustakaan pahaaihmistä tehnyt, joten kannattaa antaa itselleen aikaa miettiä. Tosin väitänkö että olen kolmevuotta vain miettinyt ammatteja? Hah, en mä nyt sentään niin kunnollinen ole.

"Talvella nälkää näki muurari, talvella nälkää näki maalari, talvella nälkää näki hanslankari - lihoi linnassa hamppari."

ehkä alan miettimään ammattia työkavereiden näkökannalta...