Katson Hannibal sarjan kuudennetta jaksoa putkeen. Murhat ovat mielisairaita, psykopaatteja, mielenvikaisia. Ohjelma pitää jännitystä hyvin yllä, mikä liittyy mihinkin, kuka on kaiken tämän takana. Katsoja tietää jotain mitä sarjan hahmot ei, kokoajan saa odottaa koska tohtori Lecterin salaisuus paljastuu vai onko hän edes kaiken takana? Juonikasta, sinisilmäisyyttä, jännitystä. Miten kirjottajilla riittää mielikuvitusta, muutamaan kertan olen kaninikin käskenyt laittaa silmät kiinni, ettei liian jännäksi mene. Onko kirjoittaja jonkin tason psykopaatti? vai liiankin vilkas mielikuvitus? En tiedä, mutta tarina on taidokasta, hyvin taidokasta.

En yhtään ihmettele miksi jotkut jäävät tälläisiin sarjoihin koukkuun. Näistähän saa käytännössä inspiraatiota, jos niin haluaa ajatella. Onko tässä syy miksi jotkut kuin yltyvät tappamaan, kiduttamaan tai murhaamaan raa-asti kanssa ihmisiään? Pitäisikö meidän syyttää tappamispelejä, kauhuelokuvia, murhaelokuvia tai kaikkea jotka psykopaatti voi katsoa kuin ohjekirjaksi. Breikvikin tiedetään olevan videopelien lumoissa. Innostiko se häntä tekemään massiivisen suunnitelman ja tappamaan kymmeniä viattomia ihmisiä? Ainakin yhtenä osa tekijänä sitä voidaan pitää. Kuinka tervettä on ylipäätään pelata jopa monia tunteja päivässä peliä joka on verrattavissa teurastukseen, tai katsoa elokuvia joissa on käytetty raaempia tekniikoita kuin pahimmissa painajaisissakaan? Ymmärrän kyllä kuinka nuoret saattavat olla syrjäytyneitä ja luovat kuin oman maailman peli maailman sisään, pakenevat todellisuutta, itseään, muita. Eikä ongelmaa ilmaannu pelkästään lapsilla, vaan useampi aikuinen myöntää olevansa jonkin pelin koukussa.

En pidä itseäni psykopaattina tai muutenkaan kauheasti sellaisia murhan himoisia ajatuksia ole, mutta huomasin kuinka silti murhaohjelmat vaikuttavat minuun. Taas kysymyksenä onko sellaisten katsominen kuinka tervettä, mutta jos ei yöuniaan menetä, niin miksipä ei. Taannoin katsoin, tai suorastaan ahmin kaksi kautta Dexteriä putkeen. Niille jotka eivät tiedä, Dexter on tv sarja miehestä joka kuin sivubisneksenä murhaa rikollisia, yleensä puukoilla tai veitsillä. Huomasin ohjelman vaikutuksen itseeni lähes välittömästi; seisoin keittiössä pyöritellen puukkoa kädessäni, ihailin puukkoa, sen kiiltävää pintaa, terävyyttä. Heiluttelin sitä ilmassa, katsellen sen liike rataa, hetkellisesti tusin olevani Dexter. Jotenkin se alkoi tuntumaan hyvältä kädessä, jollain oudolla tavalla. Vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä ettei vihannesveitsillä mitään tee, kunnon lihaveitsi sen tulee olla, vaikka vain tomaattia pilkkoisi, mutta se nyt taitaa olla hieman eriasia. Pelottavaa mutta totta, hetkellisen sarjan katsomisen jälkeen tulen itsekkin lähes turtaksi, vaikka olisi kuinka raaka murha, sitä vähemmän siitä hätkähdän, vaikka tosin pakko välillä on katseensa pois kääntää. En ole koskaan pelannut videopelejä, en koskaan katsonut kauhuelokuvia, niin silti muutama murhasarjan jakso ja mieltäni on kuin sabotoitu hetkellisesti. Pelottavaa.

Entäs ne jotka pelaavat tai katsovat kyseisenlaisia sarjoja tunti, päivä tai jopa kuukausi tolkulla? Miltä heidän mielensä näyttää, vai onko heille kehittynyt jonkinlainen suodatin, että he osaavat sulkea kaiken sen pois mielestä heti kun sulkevat sen tietokoneen tai television? Tosin jokainen ihminen osaa suodattaa asioita erilailla. Kerran keskusteltuani kaverini kanssa, joka pitää kauhuelokuvista, tuli puheeksi tosi tv dokumentit oikeista murhaajista ja murhista. Hän totesi ettei pysty sellaisia katsomaan, koska tietää niiden olevan totta, mutta osaa silti suodattaa kauhuelokuvat niin että hän tiedostaa että ne ovat vain pelkkää tarinaa. Mielenkiintoista. Sillä itselläni on aivan toisin päin, pystyn katsomaan tosi dokumentteja jopa sarjamurhaajista, koska tiedän niiden olevan totta, mutta kauhuelokuvia en voi katsoa. En tiedosta niiden todellisuutta, pelkkä jokin mainoskin saattaa nostattaa karvat pystyyn moneksi päiväksi. Kaippa se on vain tietoisuudesta kiinni, minkä pystyy itse suodattamaan ja mikä menee yli hilseen, itse pitäisi tietää mitä kannattaa katsoa ja mitä ei. Kerran erehdyin katsomaan walking deadia, se oli virhe.

Taas tähän aiheeseen, mutta irraannummeko todellisuudesta liiakseen tappittaessamme ohjelmia, pelejä? Muuttuuko todellisuuden tajumme vääristyneeksi, jos saamme todellisuuden käsityksemme muualta kuin todellisuudesta? Olemmeko liiakseen nykytekniikan vankeja? Pitäisi lähteä rohkeasti ulos edes katsomaan miltä se aurinko näyttää, sanoa bussikuskille päivää ja aloittaa keskustelu nätin tytön kanssa koira puistossa. Eikai todellisuus nyt niin kurjaa voi oikeasti olla ettei siellä voi edes hetkellisesti piipahtaa?

Tosin minkälaista inspiraatiota kukakin elokuvista hakee on yksilöllistä, mutta minä menen nyt jatkamaan Hannibaalin katsomista. Muahahahahahahahahaaaaaaaaaaaa. Päästänikö sekaisin? No aivan varmasti.