Elokuvan loppumusiikki soi vielä kirjottamisen taustalla. Karmaisevan outo musiikki, lähes mukaansa tempaava. Olen elokuvan nähnyt aikaisemminkin, mutta tuntuu kuin olisin turta, en tiedä mitä ajatella elokuvasta. Se kertoi siitä kuinka mies elää viimeisiä päiviään, muuttaa elämäänsä, irtisanoutuu, kaikki alkaa mennä pieleen, pilalle; avioliitto, lapsi  kaikkoaa. Entinen hyvä perhe elämä, jota ei vain enään ole, tyttö karkaa miehen matkaan, vaimo makaa toisen miehen kanssa. Kulissia, kaikki pelkkää kulissia. Ja juuri kun elämä alkaa rullaamaan, tulee kuolema.

Hyvä elokuva, en sitä sano, mutta outo. Mikä liittyi mihinkin, oliko millään oikeasti mitään väliä? Onko millään oikeastaan koskaan mitään väliä? Voimmeko koskaan tietää milloin tulee loppu tai että millon alkaa uusi alku. Elokuvan opetus oli kyllä selkeä, pitää tehdä sitä mitä haluaa, eikä vain juuttua siihen mikä on tuttua ja turvallista sekä lopulta vain tyytyä siihen. Kuinka usein vain tyydymme johonkin? liian usein. Pitäisi tavoitella tähtiin, tai ainakin sitä minkä kokee tavoittelemisen arvoiseksi. Mitään ei kannata jättää viimetippaan, sillä silloin voi olla myöhäistä, venyttää toiveitaan pitkäään, mutta huomaakin ettei olisi kannattanut. Elokuvan päähenkilö oli juuri rakastunut, tai ainakin syvästi ihastunut ja juurikun elämä näytti valoisalta hänet tapettiin. Hän kai odotti liian kauan tai sitten syynä oli sotahullu natsilautasen omistaja merijalkaväen sotilas, joka koki oikeudekseen ampua miehen.

Monet meistä jarruttelee paikallaan, ei uskalleta hypätä mukaan johonkin joka oikeasti houkuttaisi tai kiehtoisi, orjuunnutaan yhteiskunnan normeille oikeastaan ajattelematta sitä mitä itse haluaisi olla. Kangistutaan liiankin perinteisen suvun odotusten armoille, vaikka sydämessään tuntee jotakin aivan muuta. Joku viisas sanoi että kerran täällä vain eletään, joten ei parane tuhlata aikaansa siihen mihin ei halua. Emme saisi olla liiakseen virran vietävissä, meidän pitäisi nousta ja alkaa kahlata vastavirtaan, vaikeaa se toki voi olla, mutta silloin tekisi jotain erilaista, omanlaista eikä sitä mitä kaikki sinulta odottaavat. Vitut turvallisesta työpaikasta, vitut elämän tasaisuudesta. Tämä on mahdollisuus kokea kaikki, ilot, surut, tuoksut, tunteet. Et saa toista mahdollisuutta, et. Tai tosin tiettyjen uskontojen ja uskomusten mukaan saat, mutta kuten Haloo Helsinkikin laulaa, elä niin kuin huomista ei olisikaan. Mitä itse tekisit jos tietäisit ettei huomista olisi? istuisitko kotona, menisitkö paniikkiin vai tekisit jotakin jota olet aina halunnut tehdä? Mieti sitä.

Jokaisen taipale on rajallinen, toivottavasti kukaan ei menetä yöuniaan alkaessaan pohtimaan tätä liiallisuuksiin, sillä emme voi sille mitään. Jos yhtään ehlpottaa niin me kaikki kuolemma, sinä minä, hän, tuo. Joten älä elä sen kulissin takana jota sinun oletetaan rakentavan, tee oma elämäsi ilman kulisseja. Ei kaikki ole niin saatanan onnellista mitä antaa uskoa , katso ympärillesi, mieti, kuinka monta perhettä tiedät jotka elävät täysin onnellinen happy family kulissin takana? Itse tiedän monta ja jopa melkein kokonaisen suvunkin. Kulissien takana ei saisi elää, tai saatikaan minkään odotusten piinaavana, nuorilta odotetaan paljon, meidän pitää kouluttautua, hankkia hyvä työ, mies, perhe, perheauto ja kaksi koiraa. ei tule tapahtumaan. Vanhempien pitäisi antaa lasten valita itse, oikeasti, ihan itse. Itselläni on suvun kautta paine kouluttautua korkealle, pitkälle ja tuhata siihen puoli ikää. Mutta suunnitelmat on toiset, enkä ikinä ole tehnyt sitä mitä minulta odotetaan, enkä tule tekemäänkään.

Samaistun elokuvan mieheen ja suosittelen muidenkin samaistuvan. Tee mitä haluat, milloin haluat, täytä vain ne odotukset joita itseltäsi vaadit. Sillä kukaan ei voi määrittää sinua, sinä teet sen itse. Kukaan ei voi sanoa millainen sinun tulisi olla, eikä kukaan voi tehdä päätöksiä puolestasi. Itse olet oman onnesi avain,  tosin sopiva lukko kannattaa jostain löytää, mutta asioilla on tapana järjestyä. Usein kannustan ihmisiä olemaan omia itsejään, tavoittelemaan omia haaveitaan, mutta pitää kai katsahtaa hetki itseensä. Mitä olen saavuttanut, mitkä ovat tavoitteeni. En tiedä. En osaa vielä elää tätä elämää, en tiedä minne se johtaa. Keskustelinkin erään työkaverini kanssa joka viisaasti sanoi, että vaikka hän onkin yli viisikymmentävuotias, hän ei siltikään tiedä mitä loppu elämältään haluaa tai että sopiiko hänelle perheelämä vai yksineläminen. Aivan, elämän pitäisi olla seikkailua, ei turvallisen tasaista, enkä nyt tarkoita että henki pitäisi vaarantaa joka päivä. Jos koet elämäsi tylsäksi kysy itseltäsi; milloin teit jotakin ensimmäisen kerran? osaatko vastata? Minä osaan.