Raja todellisuuden ja kuvitelman välillä voi olla hyvinkin häilyvä. Joskus todelliset asiat tuntuvat hyvinkin epätodellisilta, eikä niitä malta millään uskoa vaikka oikeasti haluaisikin. Mutta myös epätodelliset asiat voivat joillekkin tuntua hyvinkin todellisilta. Lapsuudesta asti olemme kuulleet monenlaisia satuja, tarinoita ja kertomuksia, hyvin monet niistä pohjautuvat tositapahtumiin, mutta osa on vain urbaania legendaa, satua jonka ehkä uskotaan tapahtuneen joskus kauan sitten. Saduilla ja tarinoilla toki opetetaan ihmisiä, varsinkin vanhemmiten huomaa kaikki ne opetukset joita satuihin oli piilotettu. Mutta onhan meille aikuisillekkin satuja, ne tosin taitavat olla enemmänkin tv sarjojen ja elokuvien muodossa, mutta osittain tarujahan nekin ovat, jotkut pohjautuvat tositapahtumiin kun taas toiset ovat vain hurjaa mielikuvitusta. Kuitenkin, olivat kuulemamme tai näkemämme sadut ja kertomukset totta tai tarua, niin useista imemme vaikutteita sekä ajatuksia itsellemme.

Heräsin aamuyöstä hirveään mahatautiin, yrittäessäni lääkitä sekä rauhoitella eilisestä jäätelöstä ärsyyntynyttä vatsaani, eksyin selailemaan iltasanomien sivuja, jotta saisin ajatukseni muualle. Törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin kaksitoista vuotiaiden tyttöjen puukottaneen samanikäistä tyttöä useaan kertaan Yhdysvaltojen Wisconsinissa. Tytöt olivat houkutelleet uhrinsa metsään, jossa puukotus tapahtui, toinen piti uhria paikallaan, kun toinen puukotti eripuolille uhrin vartaloa. Tekijöiden paettua paikalta, uhri onnistui raahautumaan läheisen pyörätien varteen, josta ohikulkeva pyöräilijä oli hänet pongannut ja soittanut hätäkeskukseen. 19 puukoniskua saanut tyttö kiidätettiin sairaalaan ja hän onneksi selvisi hengissä tapahtuneesta. Luin uutista ihmeissäni, miten nuoret tytöt voivat saada päähänsä jotakin tälläistä, murhanyritykseksihän tämä luokitellaan. Uutisessa sanottiinkin, että tekijöitä kohdellaan oikeudessa aikuisina ja teosta voisi seurata hyvinkin kuudenkymmenen vuoden tuomio. Mutta mikä ihme voi johtaa kaksitoista vuotiaat näinkin julmaan ja brutaaliin tekoon? Asiasta voisi syyttää nyky yhteiskuntaa, internetin loputonta maailmaa tai lasten vanhempia. Mutta tällä kertaa syyttäkäämme kaikkia.

Tytöt olivat todennäköisimmin internettiä selaillessaan törmänneet keksittyyn kauhu hahmoon Slendermaniin. Slenderman on kuulemma alunperin peli, jossa murhaajana tai sen sellaisena toimii kasvoton, valkoinen mies. Puukotuksen tekijät olivat löytäneet tarun tai kertomuksen Slendermanista ja olivat vakuuttuneet hahmon olemassa olosta. Toinen tytöistä kertoi nähneensä useaan otteeseen unia, joissa kyseinen kauhuhahmo oli esiintynyt, myös hyvin vakuuttunut hän oli siitä että Slenderman osasi lukea ajatuksia. Tytöt olivat kuulemman jo ainakin vuoden tekoaan suunnitelleet ja metsään viety tyttö olisi kuin toiminut uhrilahjana Slendermanille, joka olisi teon jälkeen leppynyt ja jättänyt tekijät henkiin. Herää kysymys että missä vanhemmat, missä vanhempien tarkkaavaisuus? Vaikka vastustankin liikaa vanhempien kontrollia ja kannatan vapauden sekä vastuun antamista lapsille, niin kyllä vanhempien sentään pitäisi sen verta olla selvillä lapsensa elämästä, että tietäisi edes jos olisi jokin murha suunnitteilla. Jokapuolella lukee että vanhempien tulisi vahtia lastensa internet käyttäytymistä sekä sitä millä sivuilla he milloinkin surffaavat, blokata jotakin tiettyjä sivustoja, harmikseen vain moonet lapset ovat useammin etevämpiä tietokoneen käyttäviä kuin vanhemmat. Yksitysyyttäkin toki pitäisi näissä asioissa antaa, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ylisuojeleva vanhempi, joka ei anna lapsen tehdä mitään itse. Internet ei ole paha, jos ei sitä halua siksi tehdä.

Monet tarinat ja sadut voivat olla hyvinkin uskottavia, uskottavasti aseteltu kirjoitustyyli voi hämätä jopa vanhempaakin lukijaa. Lapsena uskomme niitä vielä helpommin, tarinat joulupukista, hammaskeijusta sekä nukkumatista, tuntuivat lapsena hyvinkin todellisilta ja monet, kuten minäkin, niihin uskoivat hyvinkin sokeasti, kyseenalaistamatta mitään satuhahmoja. Satujen tarkoitus olikin opettaa ja vanhemmat käyttivät niitä hyväkseen jotta saisivat lapset tottelemaan tai nukkumaan ajallaan. Mutta jokaisille saduille on kirjaamaton ikäraja, eikä kaikkia tarinoita pitäisi kuulla nuorella iällä. Jos itse olisin eksynyt lukemaan pienenä tarinaa asuntoon murtautuvista kasvottomista miehistä tai sängyn alla makaavista ruumiista (tarkistan sängyn alusen heti), en todennäköisesti nukkuisi hyvin tänäpäivänäkään, mutta internetin mahdollistettua tiedon saannin, tulisi lapsille opettaa mitä kannattaa lukea tai saatikaan uskoa todeksi. Vaikka Slenderman voisi hyvinkin todennäköisesti olla totta, niin hullu kuin tämä maailma onkin, niin useiden satujen takana onkin vain vilkkaan mielikuvituksen omaava kirjoittaja. Mielikuvituksemme on rajton ja sen uumenista voi kehkeytyä hurjimpiakin tarinoita, ja monet sadut ovat varmasti saaneet hurjia mittasuhteita vuosien kuluessa, sisiliskosta tulikin krokotiili, pienen saaren tulvasta nooan arkki.

Sadut ja tarinat voivat olla viihdyttäviä, opettavaisia, pelottavia tai jopa elämää muuttavia. Tarinoita on kerrottu varmaankin niin kauan kuin ihmiskunta on ollut käsite, entä kertovatko eläimet tarinoita? Uskoisin. Ei ole paikkaa, ei aikaa, jossa ei olisi tarinoita, kylän urbaaneita legendoja tai satuja. Jokaiselle sadulle on monta puolta, kuinka moni ajattelee nukkumattia hahmona joka öisin hiipii kaapin takaa vahtimaan untasi, ja vastuu on kaikissa saduissakin, kuten savolaisenkin kanssa puhuessa, kuulijalla. Kuulija itse loppujen lopuksi määrittelee sadun, sen opetuksen ja tarinan merkityksen.

Jokaista kiehtoo erilaiset tarinat, joku ahmii kummitusjuttuja, kun toinen taas haaveilee prinsessasaduissa, itseäni kiehtoo tositarinat, urbaanit legendat jotka ovat kylän yleinen vaiettu salaisuus, se kielletty hedelmä. Voisimmeko edes elää ilman tarinoita? Sateisina päivinä on ihana hukuttautua hyvän kirjan syvyyksiin, katsoa elokuva romanttisesta sadusta tai lukea lapsille kaukaisen maan prinssistä. Tarinat opettavat elämää, ne opettavat meistä itsestämme, maailmasta, paikoista jonne haluaisimme mennä, ilosta, surusta, sateesta ja auringosta.

Kuten jo sanoin, tarinoissa on monta puolta. Niin myös Slendermanissa.

http://youtu.be/s1SKDkWFdkM