Nykyajan tietoliikenne on vilkasta ja vilkastuu jatkuvasti. Yhä helpompi on hakea tietoa, nopeammin sekä vaivattomammin. Lähes jokaisen taskusta löytyy jonninlainen laite jolla pystyy pitämään yhteyttä ihmisiin niin lähellä kuin kaukanakin. Vain hyvin harva tunnustaa ettei tietokonetta omaa tai ettei käyttäisi puhelinta päivittäin. Nykyaikana on ilmennyt uusia ongelmia kuten peukaloiden ylirasitus, joka voi vain johtua älypuhelinten liikakäytöstä. Lukemisesta on tehty sähköistä, kaikesta on oikeastaan tehty sähköistä, hyvin monen asian voi loppupeleissä hoitaa vain istumalla tietokoneen ääressä.

Itse olen pitkään vastustanut liiallista tietoliikenteen seuraamista ja jatkuvaa tavoitettavissa olemista. On joskus ihanaa istua kotona ilman että kukaan sinua tavoittaa tai että tiedät ettei kellää voi olla sinulle tärkeää asiaa. Mutta maailma muuttuu ja niin minunkin pitäisi. Muutamia viikkoja sitten sattuneesta syystä vanha puhelin saattoi lentää vahingonomaisesti seinään ja meni rikki. Muutaman vuoden takaisena nokian puhelinmallina kesti se kolhut ja oli näin osittain käytössä, mutta puheluihin jouduin käyttämään kuulokkeita ja se alkoi sammuilla erikoisesti itsekseen. Uusi puhelin olisi siis hankittava.

Eilen aamuna päätin lähteä hakemaan puhelimen. Olin netistä katsellut jo valmiiksi millaisen puhelimen otan, tosin minulla on tapana ensin katsella sitten vasta tehdä päätös, en voi ostaa sikaa säkissä, ties vaikka saisinkin lampaan. Suuntasin ensin Pirkkalan verkkokauppa.comiin, mutta kun yksikään myyjä ei minua huomannut, eikä haluamaani puhelin mallia näyttänyt olevan, niin hyppäsin seuraavaan bussiin ja suuntasin giganttiin. Kiersin gigantissa hetken ja sain yhteyden myyjään. Komea mies myyjä, ei voi valittaa. Valitettavasti hakemaani puhelinmallia ei edes keskusvarastolta asti löytynyt, mutta olin hetkeä aikaisemmin huomannut ihanan älypuhelimen. Kävin myyjän kanssa varmaan puolentunnin keskustelun tai pikemminkin väittelyn siitä pitäisikö ostaa vai ei. Lopulta kävelin kaupasta ulos Nokia lumia 1320:n kanssa ja reilu 300 euroa köyhempänä. Tosin en kadu, vaikka puhelin armoton halko onkin.

Sosiaaaliseen mediaan addiktoituminen on nykypäivän ongelma, yhä enemmän näkee ihmisiä istumassa kahvilassa puhelin kourassa, vaikka vastapäätä istuisin joku hyvä kaveri. Vitsauksena nykyäänhän onkin että lapset istuvat leikkikentällä pelaamassa puhelimillaan eikä vuosien päästä kukaan ymmärrä mikä on liukumäki. Meistä on tulleet kuin pakosta sosiaalisen median hiljaisia uhreja, jotka hyväksyvät kohtalonsa. Päivittäin tai vähintään viikottain miljoonat roikkuvat netissä, sosiaalisessa mediassa tehden varmaan jotakin vähemmän järkevää. En ymmärrä miksi ei puhuta ihan arkipäivän nettiriippuvuudesta, sillä monet ihmiset tuntuvan katoavan internetin syövereihin. Ihailen niitä jotka pystyvät olemaan pitkiäkin aikoja ilman että kävisi katsomassa kuka on lisännyt uuden kissakuvan facebookkiin. Joskus olisi päästävä pois kaikesta elektroniikasta edes hetkeksi aikaa, paikkaan jossa pistoke on vain urbaani legenda.

Tosin onhan se hienoa että pystymme pitämään toisiimme yhteyttä helpommin ja kätevämmin, mutta kaikella on hintansa sekä rajansa. Tuntuu että vaikka jatkuvasti maailma pienenee niin ihmisten välimatkat kasvaa. Vieraannumme todellisuudesta, mitä on enään todellisuus? Kuten viisas setänikin sanoi; todellisuus on tässä, eikä siellä netissä.

Tosin jotain iloa internetistä on.